keskiviikko 29. syyskuuta 2010

Hihatin - vihdoinkin


Valmis! Viimeinkin! Aloitin tämän siis jo joskus keväällä... Sitten tuli kesä ja hiki, ja innostus neulomuksiin mystisesti katosi? Nyt sitten iltana muutamana puikottelin hihattimeni valmiiksi.

Ohje on Suuresta Käsityölehdestä 10/2007. Helppo ohje, kuten luvattu olikin. Koko hihatin on siis tehty yhdestä kappaleesta. Molemmissa hihansuissa on 1 oikein, 1 nurin joustinneuletta ja välissä oikeat kerrokset 2 oikein yhteen, langankierto jne. sekä nurjat kerrokset läpeensä nurjaa.

Minä kun olen melko suurpiirteinen näissä asioissa, niin noita joustinneuleen kerroksia en ole tarkalleen laskenut (ohjeessa taisi olla 18 kerrosta), vaan rinnakkain vertaamalla neuloin suunnilleen samanmittaiset pätkät. En sen puoleen laskenut mitään välilläkään. (Olen tosi surkea laskemaan mitään mäkeä lukuunottamatta!) Mutta ihan hihattimen näköinen tuli.

Höyryttelin valmiin kappaleen, ja päistä sitten ompelin käsin kiinni joustinneuleosuudet plus vähän pitsineuleosuutta. Suunnilleen saman verran, arvioisin. Pääasia tietenkin on, että väliin jää riittävä rako josta itse mahtuu sisään. Ompelemisessa käytin hyväkseni kerän vaihdosta jääneitä langanpäitä, loput päättelin siististi reunaan.


Käytin työssä kaapista löytynyttä mustaa Novitan lankaa. Ohjeen hihatin oli tehty paksulla Mambo-langalla. Omani oli tuollaista "röpöläistä", mutta huomattavasti ohuempaa, joten jälki on hieman erinäköistä kuin ohjeen yhteydessä olleessa kuvassa. Ohjeen malli on lisäksi pitkähihainen, omani 3/4. Ehkä laiskuus iski, tai malttamattomuus saada projekti päätökseen... Ei vaan, toimii hyvin lyhyempänäkin.

Taidan laittaa tämän ensi viikonlopun rientoihin päälleni, kenties saan blogiinkin sitten oikein kunnon mallikuvan.


No niin, tässä siis rouva hihattimineen katselee Hotelli Tornin ikkunasta Helsingin pimenevään iltaan.

perjantai 24. syyskuuta 2010

Tähtöset


Hetken mielijohteesta ryhdyimme tänään leipomaan pipareita. Kaivettiin esiin pikkuinen leivonta-alusta, pikkuinen kaulin ja metsän eläinten muotoiset piparimuotit kokki kolmoselle. Ja pikkuinen essu, totta kai. Tehtiin taikina Anni-Helenan mukaan.

200 g voita (meillä oli leivontamargariinia, kylläkin)
1 dl sokeria
1 muna
1 tl vanilliinisokeria (käytimme vaniljasokeria)
2 tl leivinjauhetta
4 dl vehnäjauhoja

Margariini ja sokeri vatkataan vaahdoksi, lisätään muna ja keskenään sekoitetut kuivat aineet. Helppoa kuin mikä! Ja joka paikka yltäpäältä jauhoissa... Haitanneeko.

Kolmonen oli ensimmäistä kertaa kaulimapuuhassa. Piti äipän vähän autella. Piparimuoteilla syntyi kumminkin lopulta hienoja siilejä, etanoita, oravia, kettuja ja hirvikin, kunhan taikinan maistelulta ja litustelulta malttoi keskittyä asiaan. Piparit sitten voideltiin kananmunalla ja koristeltiin tähtösillä ennen 10 minuutin paistamista 175-asteisessa uunissa.

Osaa taikinasta pidin muuten jääkaapissa viileässä, jotta olisi helpompaa käsitellä. Sieltä otettiin sitten sitä mukaa kun edellinen pala alkoi huveta olemattomiin. Tiedä siitä sitten, auttoiko tuo.

Koska kaulimapuuha oli suhteellisen vaativaa, ja isäkin sattui juuri sopivasti tulemaan töistä kotiin, tyssäsi kolmosen leipomusinnostus vähän niin kuin kesken. Taikinaa oli vielä reilu puolet jäljellä. Siispä jouduin itse viimeistelemään jämät.

Kotilieden Uuden Leivontakirjan (vuodelta 2003) ohjetta mukaillen siis askartelin kahdenlaisia tähtösiä: kokonaisia sekä sellaisia joissa oli reikä keskellä. Reiän tein pienen pullon korkilla (jota jouduin hieman haeskelemaan, ennen kuin keksin). Koristelin vain reikäiset yksilöt, ja uuniin. Jäähtyneiden pipareiden väliin levitin vadelmamarmeladia, jota sattui jääkaapissa olemaan.

Hyvin maistuivat iltapäiväruuan jälkkäriksi niin elikot kuin tähtösetkin!

maanantai 20. syyskuuta 2010

Kaksi vuotta sitten

Tänään vietämme pumpulihääpäivää. Vaikka sitä ei nyt ihan heti uskoisikaan, kaksi vuotta sitten sain suoraan sanottuna yliannostuksen askartelusta! Oliko niitä kutsukortteja jotain 50? Itsehän ne piti tehdä alusta loppuun, hyvä kun en kartonkiakin omin pikku kätösin tehtaillut... Eipä silti, olihan sitä omaa kädenjälkeä ilo ihailla. Harmi ettei yhtään kappaletta tainnut noista kutsukorteista itselle talteen jäädä. Tuolloin en edes tajunnut niitä kuvata, kun en arvannut bloggaamaankin vielä ryhtyväni.

Eikä niissä kutsukorteissa tietenkään vielä kaikki. Ohjelmalehtiset, hääkarkit, vieraskirja, istumajärjestys, menu, pöytänumerokortit, rekvisiittaa, opaskyltit, kiitoskortit... Hääalbumin kansi on muuten vieläkin tekemättä.

Ruska-aika, ruskateema - tietenkin. Paperiaskartelujen ruskea kartonki on ihan tavallista Tiimarista ostettua kartonkia. Ja sitä muuten kului! Lehtipaperin tein itse akvarellipaperille peiteväreillä itse tehdyn sablonin avulla "tuputtelemalla", lehtiruodit piirsin ruskealla kuitukärkikynällä (?). Aika monta A3-arkkia, en muista tarkkaan, enkä ehkä haluakaan. Tuosta paperista olin kyllä vähän ylpeä, ja olen edelleen, vaikka taisi muutama ärräpää sitä värkätessä päästäkin. Sitäkin kun tunnuttiin tarvitsevan koko ajan lisää ja lisää!

Kutsukortti oli kaksiosainen muistaakseni 15x15 cm:n kokoinen, ja sen etukannen oikeassa reunassa oli lehtipaperisuikale samaan tapaan kuin yllä näkyvässä ohjelmalehtisessä. Eli tein kartonkiin kaksi viiltoa askarteluveitsellä, ja suikale pujotettiin siitä ja liimattiin päistä. Omakätisesti kultaisella kalligrafiatussilla tekstattu "kutsu" luki samalla paikalla kuin tuo "ohjelma" yllä. Sisäpuolelle liimattiin vielä erillinen sisälehti, johon kutsun tiedot oli (sentään) printattu. Taisinpa kirjekuoriinkin vielä muutamat lehdykät tupsutella. Heidi-kaaso oli apuvoimana muun muassa näissä askarteluissa.

Samaan tapaan sitten vähän ideaa jalostamalla tehtiin näitä muitakin juttuja. Paitsi lehtipaperia ja kartonkia saatiin kulutettua myös silkkipaperia ja paperinarua.

Hääkarkkina oli "kettukarkki" eli Fazerin Pihlaja. Se piti vielä naamioida juhla-asuun. Tai siis ne kaikki satakunta... Onneksi Anni-kaaso auttoi! Karkkien lisäksi samoja materiaaleja käytettiin riisikorien somistamiseen. Korin pohja vuorattiin ruskealla silkkipaperilla ja reunus ja sanka koristeltiin paperinaruilla lehtineen. Törmäsin muuten noihin koreihin taannoin anoppilan kellarissa (ilman silkkipapereita mutta muuten kuosissaan). Joutaisivatkohan jo tyttöjen leikkeihin...?

Opaskyltit isäni askarteli jostain varastoistaan löytämistään jämälankuista, joihin minä sitten spreijailin itse tehdyn sablonin avulla tarvittavat tiedot ruskealla spraylla. Vaahteranlehdet riivittiin muovioksistaan ja niitattiin somisteeksi. Kylttejä ei ollut kuin kolme: kaksi nuolineen Kausalan liikenneympyrässä sekä yksi (yllä) itse juhlapaikalla, Kurjenmiekan portin pielessä.

Häät olivat mukavat ainakin hääparin mielestä, morsiuspuku (handmade by Anu Ojala) oli kaunis ja istui kuin valettu, vihkiminen sujui juhlapaikan puutarhassa isommitta kommelluksitta, ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi, kakku maistui makoisan suklaiselta ja häävalssi Sikojen rakkaus luisti leppoisasti, mutta eihän se askartelu niihin kekkereihin loppunut!

Kiitoksia läheteltiin tietenkin kaikille - nekin jotka eivät olleet päässeet itse juhliin olivat kuitenkin meitä muistaneet. Kiitoskortin kanssa piti kuitenkin vähän pähkäillä. Jos "kiitos" lukee jo etusivulla, onko hölmöä että sisäsivulla ovat vain allekirjoitukset? Nämä ovat taas näitä minun omia päähänpinttymiäni, mutta jotenkin tuntui kivemmalta, että kiitos ja kiittäjät olisivat samassa yhteydessä. En myöskään halunnut sisäsivulle ylimääräistä valkoista rantua, pujotetun lehtipaperin taustapuolta. Tässä kun ei ollut erikseen sisäsivua kuten kutsuissa. Siispä tein yksinkertaisen päätöksen: lehtipaperiliuska sellaisenaan etusivulle, tekstit sisälle vasemmalle ja kuva (by Jussi Turunen) oikealle.

Ja se hääalbumi. Tuolla se hyllyssä odottaa. Kuvat sinne sentään on laitettu, vaan askarteluähkyssä odottamaan jätetty kansipa on edelleen tekemättä. Vaikka tarvikkeetkin ovat olemassa. Ei siis edes tarvitsisi isommalti tupsutella. Pitäisiköhän kutsua kaasot askarteluiltamiin? ;)

sunnuntai 19. syyskuuta 2010

Seiloripoika


Olen taas potenut näitä poikakorttiongelmia. Mikä siinä onkin niin hankalaa? Tällä kertaa työn alla oli kaksi vuotta täyttäneen veljenpojan kortti.

Taustapaperit ovat Tildaa, ja näitä taidankin jonkin verran käyttää pienten poikien kortteihin myös tulevaisuudessa. Paperien väleistä halusin paitsi edes hieman epäsymmetriset myös tummemmat, sillä valkoinen näytti - no, ei niin miltään. Väleissä on kapeat kaistaleet tummansinisävyistä kangasta. Väri on sävysävyyn tarran pojan puvun kanssa.

Tarra on samaa sarjaa kuin ensimmäinen uimapukuleidini, ja liimasin sen ruskealle kartongille, jonka reunoille on jälleen kerran näytetty kuviosaksia. Tarvitsee varmaan ostaa toisetkin vastaavat sakset että saisi aikaan välillä vähän erilaista reunaa...


Seiloripojan kehyksineen kiinnitin taustaan sellaisella paksulla kaksipuoleisella teipillä, jolloin korttiin tulee hieman kolmiulotteista tuntua.

Onnittelun tekstasin pitkän pähkäilyn päätteeksi alareunaan itse.

Ja paketti tietenkin teeman mukaan! Joku kehveli oli käyttänyt meiltä kaikki lastenlahjapaperit, joten jotain oli keksittävä. Niinpä sitten väkertelin Hesarista paperilaivoja ruskean käärepaperin koristukseksi. Siniset nauhat ovat kirjailulankaa (vai mitä se nyt onkaan nimeltään...?)

perjantai 17. syyskuuta 2010

Uimapukuleidi vol. 2

Vaikka kesä meni menojaan, en malttanut olla tekemättä tätä. Jotenkin olen ihastunut näihin vähän vanhahtaviin uimapukuihin, kuten tätä korttia edeltäneellä leidilläkin. Näitähän kyllä oli viime kesän uimapukumallistot pullollaan.

Leidin allaoleva kartonki on Tilda-tarrojen taustapahvia, jonka reuna on leikattu kuviosaksilla. Vahvempi raitakartonki on Garden Party-lehtiöstä, välissä turkoosi pitsinauha. Itse uimapukuleidi on Tildan puukuvio. Teksti on tehty valmiilla leimalla, jonka olemassaolon ihan ykskaks muistin.


Kiitos kirjallisuuden kustannuksella

Olen periaatteessa kirjojen tuhoamista vastaan aina ja joka paikassa, mutta tätä korttia tehdessä tapahtui poikkeus. Kyseessä on ruotsinkielinen Sinuhe-pokkari, joka on lojunut nurkissa ammoisista lukioajoista lähtien ja jota kukaan ei liene koskaan lukenut. Päätin uhrata sen, jotta sillä olisi edes joku tarkoitus. Nyt sillä on hyvä tarkoitus!

Vihreäruutuinen paperi on Garden Party-lehtiöstä, kukka leikattu valokuvasta (luultavasti isäni ottamasta), teksti leimattu kirjain kerrallaan ja kokonaisuus viimeistelty vihreällä langalla. Tämä lähti postin mukana anopille, joka taas kerran piti meistä hyvää huolta heillä vieraillessamme.

torstai 16. syyskuuta 2010

Karpalo-kinuskimuffinit


Tulipa eilen sellainen olo, että nyt on vaan värkätty korttia kortin perään, mutta leipomuksia on harrasteltu vähemmänlaisesti. Joten vatkain laulamaan!

En kuitenkaan mihinkään suurempaan viitsinyt tällä kertaa ryhtyä kun oli apurina eräs pieni kokki kolmonenkin, joten lunttasin keittiön liitutaululta muffinien luotto-ohjeen. Se on peräisin kirjasta "Leivomme Anni-Helenan kanssa", jonka olen saanut lahjaksi 4-vuotispäivänäni. Näitä on siis ehditty opiskella!

2 munaa
1,5 dl sokeria
3 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
1 tl vanilliinisokeria (itse käytän mieluummin aitoa vaniljasokeria)
1,5 dl voisulaa (minulla sattui olemaan jääkaapissa juoksevaa margariinia)

Homma menee aika lailla sokerikakun tapaan. Kuivat aineet sekoitetaan keskenään, ja munat ja sokeri vatkataan vaahdoksi. Vaahtoon sekoitetaan sitten jauhot ja voi.

Makuja olen kokeillut monenmoisia, milloin paistonkestävää marmeladia (toimii mainiosti, kosteuttaa taikinaa) milloin suklaata milloin marjoja. Tällä kertaa löysin pakastimesta karpaloita.

Muffineja paistetaan 225 asteessa 12-15 minuuttia. Tällä kertaa mentiin mutulla, sillä joku unohti laittaa ajastimen päälle... No, viime hetkellä sitten nappasin tekemykseni uunista ulos. Eivät onneksi kärähtäneet, niinkin on joskus tainnut käydä.

Nämä muffinit eivät kohoa sillä lailla amerikkalaisesti, ja huvittaisi joskus kokeilla osaisiko sellaisia muhkeita yksilöitäkin tehdä. Maku on kuitenkin tärkein ja nämä kun ovat niin nopeat tehdäkin.

Karpalo oli minulle uusi juttu näissä ympyröissä, mutta heti aluksi jo päätin tehdä leivonnaisille kinuskikuorrutuksen pehmentämään kirpeyttä. Ja illalla sitten keittelin kinuskia samaan tyyliin kuin punaherukka-kinuskikakkuun. Määrät tosin:

2 dl kuohukermaa
2 dl fariinisokeria

Tämä määrä riitti 16 muffinin päälle. Kovin kauniisti kinuski ei levittynyt, mutta makuhan se edelleen on, joka ratkaisee, eikö vain? Luultavasti syynä oli juurikin se, että muffinin pinta on melko tasainen, eikä kinuski siis pääse valumaan kovin hyvin. Siispä se valuskelee sinne tänne minne lystää jos lystää.

Kaapissa oli pullo elintarvikesprayta, vaaleanpunaista. Sain sen joskus jostain kaupanpäällisiksi. Parasta ennen oli mennyt, mutta säilyväthän nuo ja halusin kokeilla millaista jälkeä moinen tekee. Leikkasin leivinpaperiin pienen sydämen sabloniksi ja spreijasin keskelle kinuskia. Pari sydäntä sainkin aikaan, vaan sen jälkeen pullo sanoi sopimuksen irti ja levitti sisältönsä lörönä ulos. Liekö syy käyttäjässä vaiko päiväyksessä, mene ja tiedä.

Söpöjä herkkuja silti, ainakin nuo kaksi!

tiistai 14. syyskuuta 2010

Rock Rock

Tästä tulikin rokkimimmin tai -jätkän onnittelukortti. Irtotähdet ovat valmiita tarroja, musta-harmaa-hopeinen tähtipaperi Rock Staria lehtiöstä. Teksti on valmis tarra, jonka liimasin kartongin palasta ja lahjapaperin palasta tehtyyn kehykseen. Näyttääkö lahjapaperi etäisesti tutulta? Täällä siihen syy.

sunnuntai 12. syyskuuta 2010

Voihan Anna! :)

Tämmöisen hienon tunnustuksen minulle ojensi Anna! Wau! Olen ihan sanaton! Wau! Minä olen vielä niin kovin tuore bloggari, etten ole ehtinyt ihan läpeensä tutustua koko tähän kulttuuriin... Mutta näin sitä tutustutaan. Näin sen PITÄISI toimia:

Tunnustuksen saaneen tulee toteuttaa seuraavat kolme kohtaa:

1. Pass this award to five bloggers who you love and inspire you.

2. List 3 things you love.

3. Show a picture you love and explain why.

Näin se sitten MENEE:

1. Kuten sanottu, olen aika keltanokka, enkä siis vielä ole ehtinyt ihan kauheasti tässä loputtomassa blogimaailmassa kahlata. Ehdottomasti tämä lähtisi bumerangina takaisin Annan Aarteille! (Saako niin tehdä?? :)) Ja Annankin jo mainitsemalle Jotain pinkkiä -blogille. Sitten tunnustusta saavat Räsyvilla ja Kakkukellari, sekä vähän ässänä aihepiirin ulkopuolelta Anun koiruudet Menoa ja meininkiä vesikoirien tapaan. Siellä on aina paitsi vauhtia ja vaarallisia tilanteita myös hienoja kuvia!

2. Rakastan:
- perhettäni
- vanhoja elokuvia (ja kaikkea niihin liittyvää)
- vuodenaikoja

3. Huh, minulla on aika paljon noita tunteita herättäviä valokuvia... No, tässä yksi jota rakastan luultavasti siksi, että siinä on kuvattu minuun melkoisen syvälle juurtunutta sielunmaisemaani: Pallastunturit.


maanantai 6. syyskuuta 2010

Pinkki rusetti

Tytöt saivat taas kesän mittaan mitä ihanimpia synttärilahjoja - mitä ihanimmissa lahjapapereissa. Eihän niistä tietysti paljon säästettävää jäänyt, tiedättehän 1- ja 3-vuotiaat. Mutta pakkohan noin herkullisen näköinen vihreäpohjainen paperi oli pelastaa. Tai edes osa siitä.

Pohjalla siis lahjapaperi, rusetti pinkkiä organzanauhaa, keskellä väreihin sopiva haaranasta. Kortin poikki menevän nauhan liimasin ihan ensimmäiseksi, ja irrallisen rusetin ssommittelin sitten tuohon päälle. Valkoinen paperi on helmiäiskiiltopaperia, leikkasin reunat kuviosaksilla. Sen kiilto sopii kivasti noihin hopeisiin yksityiskohtiin, samoin kuin hopeinen tekstitarra.

Tämä menee varastoon, josta se sitten joskus jollekulle jatkaa matkaansa.

sunnuntai 5. syyskuuta 2010

Marengit

Tekaisin eilen ensimmäiset marenkini ikinä. Mieheni on innostunut tekemään itse jäätelöä ja tällä kertaa reseptissä tarvittiin kananmunan keltuaisia. Ohjeen ohessa oli vinkattu, että ylijäävistä valkuaisista saa esimerkiksi marenkeja. Netistä löytyi niihin(kin) erittäin helpolta vaikuttava resepti. No, eipä muuta kuin kokeilemaan, kun kerran munatkin oli jo valmiiksi eroteltu!

3 valkuaista
7 rkl sokeria

Valkuaiset vatkataan kovaksi vaahdoksi, ja sokeri lisätään sekaan vähitellen, koko ajan voimakkaasti vatkaten. Valmis vaahto on kuohkeaa, mutta pysyy kulhossa ylösalaisin käännettäessä.

Vaahdon lapikoin sitten tuollaiseen pursotuspussiin, ja pienellä tähtityllalla pursottelin leivinpaperin päälle vähän sen näköisiksi keoiksi mitä olen kaupassa joskus nähnyt. Pursotusvälineeni ovat edelleenkin tuota halpiskamaa, mutta ihan kelvollisia näistä herkuista tuli.

Uunin lämmitin noin 75 asteiseksi, ja marengit saivat siellä paistatella toden totta peräti kolme tuntia! Mutta mikäpäs niillä siellä oli ollessa. Vinkin mukaan marengeista tulee parhaita, kun uunin sitten sammuttaa, avaa luukkua raolleen ja antaa näin jäähtyä. Vasta sitten valmiit namit otetaan uunista ulos. Mihin tämä oikein mahtaa perustua, osaako kukaan valaista?

Tässä vaiheessa saanen toivoa, että marenkiaskartelijat lukevat tämän jutun loppuun asti ennen hommaan ryhtymistä. Nimittäin valkuaisia vatkatessa kulhon ja muiden välineiden on oltava ihan ehdottomasti ihan kuivat. Vaikken ole näiden valkuaisten kanssa vielä kovin paljon pelannutkaan, niin tämän asian olen minäkin jo kantapään kautta ehtinyt kertaalleen todistaa. Ei meinaan muuten tule vaahtoa, ei.

Valmiita marenkeja maistellessa aloin tietenkin jo päässäni visioida, mihin kaikkeen näitä voisikaan käyttää. Mutta kertokaapas, kuinka pitkään tällaisia voi säilytellä ja miten?