tiistai 30. marraskuuta 2010

Joulukalenteri korkataan huomenna

Varmaan aika monessa kodissa on pikkuväki mennyt tänä iltana nukkumaan intoa puhkuen. Paljastivat nimittäin päivän Pikku Kakkosessa, että huomenna saa sitten avata Sen Ensimmäisen Luukun. Mistäpä muustakaan kuin Joulukalenterista.

Parin kuvakalenterin lisäksi meidän perheessä availlaan tänä jouluna ensimmäistä kertaa äipän askarteleman kalenterin luukkuja. Muutamana vuonna se on jo ajatuksissa ollut, mutta toteutus on jäänyt muiden kiireiden jalkoihin. Nytpäs sain napattua itseäni niskasta kiinni. Sitä paitsi Ideaparkin Sinellin näyteikkunassa oli tosi hieno talon mallinen kalenteri, tulitikkuaskeista tehty.

Tämä omani on koristuksiltaan aika paljon simppelimpi versio, mutta voihan noita krumeluureja vuosien varrella lisäilläkin jos siltä tuntuu. Sisällön suhteenkin mahdollisuudet kasvanevat lasten mukana. 3- ja 1-vuotiaille on tiedättekös hiukka hankala keksiä kalenteriin laitettavaa pikkutilpehööriä, jollei halua jälkikasvulleen pelkkää karkkia tyrkyttää. Tai sitten mielikuvitukseni oli vain tilapäisesti köyhtynyt? Tyhjiä luukkuja ei sentään jäänyt, pari paikkausta ehtii vielä hyvin tehdä...


maanantai 29. marraskuuta 2010

Tervetuloa vauva

Olin miettinyt uudelle sukulaisvauvalle korttia jo ties miten pitkään. Halusin ehdottomasti käyttää siihen tuota kylpylätarraa, mutta se kehveli ei meinannut asettua minkäänmalliseen korttiin ei sitten mitenkään päin. Sitten vauveli päätti ruveta syntymään, ja tuli kiirus - korttihan on puolitiessään!

Tässä se taas tuli todistettua, että pienessä paineessa ja viime hetken paniikissa syntyy parasta jälkeä. Nimittäin sittenhän se kortti syntyi kuin itsestään. Liimasin tarran valkoiselle kartongille ja leikkasin kartongin reunat kuviosaksilla. Tuputtelin reunan vielä kultaisella leimavärillä.

Koska kuvassa on aika paljon yksityiskohtia, kortin pohjapaperi on todella yksinkertainen. Kiinnitin kuvan paksulla kaksipuoleisella teipillä. Vähän blingblingiä pitää tietenkin juhlan kunniaksi olla, joten valitsin pojan korttiin siniset strassit. Organzanauha tuo väriä, ettei kokonaisuudesta tulisi pliisu. Nauha on kortin sisäpuolella kiinni rusetilla, kas näin:

Olen aika ylpeä tästä, vaikka itse sanonkin!

perjantai 26. marraskuuta 2010

Kuppeja, kakkuja, kuppikakkuja

'
Näistä kuppikakuista on viime aikoina touhotettu niin vallan maailmasti joka paikassa, että pitihän niitäkin sitten testata. Ostinpa aiheeseen liittyvän kirjankin (Martha Swift & Lisa Thomas: Ihastuttavat kuppikakut) jokin aika sitten, ja sieltä kaivoin vaniljakakkusten reseptin.

110 g suolatonta voita (kapinallisena käytin kyllä ihan tavallista) huoneenlämpöisenä
225 g hienoa sokeria
2 suurta kananmunaa
275 g siivilöityjä vehnäjauhoja
2 ½ tl leivinjauhetta
120 ml kevytmaitoa (minun kakkuihini lorahti kyllä rasvatonta) huoneenlämpöisenä
1 tl laadukasta vaniljauutetta (jonka korvasin reilulla annoksella vaniljasokeria, koska uutetta ei varastoissani ollut)

Voin ja sokerin vatkasin vaaleaksi, tasaiseksi vaahdoksi kuten ohjeessa käskettiin. Lisäsin kananmunat yksitellen, välillä vatkaten. Sen jälkeen lisäsin jauhoseosta ja maitoa vuorotellen kunnes kaikki olivat taikinassa. Sitten taikina kuppeihin ja 180-asteiseen uuniin suunnilleen 25 minuutiksi.

Isänpäivän kuppikakkuihin tein makean ja tahmean vaahtokarkkikuorrutuksen.

120 g kidesokeria
80 g vaaleaa siirappia
1 ½ rkl vettä
2 munanvalkuaista

Keitin sokeria, siirappia ja vettä kuumalla liedellä. Ohjeessa puhuttiin "pehmeän pallon asteen" saavuttamisesta, mikä on kuulemma 115 celsiusta sokerilämpömittarilla mitattuna. No eipä ole moista kapinetta ainakaan toistaiseksi minun kyökissäni, ja pehmeistä palloista ymmärrän tasan sen verran kuin sellaisia lastenhuoneen lattialla kulloinkin pyörii. Suunnilleen, suunnilleen...

Siinä litkun kiehuessa ja pehmeitä palloja saavutellessa vatkasin valkuaiset kovaksi vaahdoksi, ja hidastin sähkövatkaimen pienimmälle nopeudelle. Sitten kaadoin sokeriliemen ohuena nauhana vaahtoon. Sen jälkeen kehotettiin nostamaan nopeutta keskitasolle ja vatkaamaan kunnes tökötti on "paksua, kiiltävää ja se jäähtyy".

Valmista kuorrutetta sitten vain sivelemään kakkusten päälle. Se todella alkoi jäähtyessään tahmeta ja venyä, eli kannattaa olla melko nopea. Onneksi kirjan ohjeessa tästä vinkattiinkin! Kuorrutteen päälle asettelin vielä sokerimassasta tehtyjä pikkukukkia, joita löysin kaappini kätköistä. Olin tainnut tehdä niitä aikoinaan varalle erääseen polttarikakkuun.

Ihan kaikkia kakkuja en viitsinyt kerralla ihan vain oman perheen mussutettavaksi kuorruttaa, joten pakastin loput kuppikakut. Ne otettiin esiin, kun kaappilähetys saapui Tampereelle.

Tällä kertaa päätin tehdä appelsiini-tuorejuustokuorrutuksen. Tosin minun versioni oli oikeastaan appelsiinituorejuustokuorrutus. Alkuperäisessä ohjeessa käytettiin nimittäin maustamatonta tuorejuustoa ja appelsiininkuoriraastetta. Minulla sattui olemaan jääkaapissa joutava rasia appelsiinituorejuustoa, joten pieni oikopolku kehiin. Tein vain puolikkaan annoksen kuorrutetta, siksi hullunkuriset mitat...

87,5 g tuorejuustoa
225 g tomusokeria
62,5 g voita

Nämä sekoitin ja vatkasin tasaiseksi massaksi. Kuorrutteen levitin kakkusten päälle, ja raastoinhan minä sitä appelsiininkuortakin sitten - koko komeuden koristeeksi nimittäin.

Vaan kukahan vielä kertoisi minulle, miten ihmeessä nämä kuppikakut nyt sitten eroavat kuorrutetuista muffineista?!

torstai 25. marraskuuta 2010

Pula-ajan kaappi

Kaappi valmistui kuin valmistuikin! Kesän hikisen maalinpoistourakan jälkeen joka lokerostaan eri tavalla maalattu kaappi nökötti aikansa isäni autotallissa ylhäisessä yksinäisyydessään, kunnes hän - isäni, siis - päätti aikansa kuluksi hioa sen. Tässä vaiheessa kävi ilmi, että se mitä alunperin luultiin öljypetsiksi olikin jotain ihan muuta. Luultavasti punamultaa. Ilmeisesti sillä oli yritetty tasoittaa joitain epätasaisuuksia. Ja sitä pölyä olikin sitten hionnan jäljiltä ihan joka paikassa. Todella.

Samaan hötäkkään nikkaroinnin hallitseva isäni paikkaili kaapin takaseinää, teki alaoveen uuden listan ja nupin, uusia hyllynkannakkeita sekä toiseen laatikkoon uuden pohjan. Alkuperäinen noin 30x30 cm:n pohja kun oli tehty kahdesta kappaleesta.

Yläkaappien ovissa oli helat ja lukot. Ihmettelimme, miksi toista helaa oli siirretty niin että ne olivat tyystin eri kohdissa, kunnes lamppu syttyi: ehkäpä siksi, että lukkojen kielet ottivat aluksi toisiinsa kiinni, eivätkä siis toimineet! Yläkaappien ovista paljastui tarkassa syynissä myös toinen erikoisuus: saranapuolille oli liimattu ja naulattu noin 3 mm:n paksuinen lista. Olivatko ovet kenties jääneet piirun verran liian pieniksi?

Välillä kävi mielessä, onko tämän kaapin tekijä ihan selvinpäin ollutkaan. Selitys saattaisi kuitenkin löytyä sodan aikaisesta tai sen jälkeisestä pula-ajasta. Tarvikkeet ovat yksinkertaisesti olleet vähän mitä sattuu. Se ei silti selitä noita lukkoja...

Oli miten oli, hionnan jälkeen kaivettiin komeroiden perukoilta 80-luvun karmeimmat kuteet niskaan ja ryhdyttiin maalaamaan: siveltiin pintaan valkoinen pohjamaali (Tikkurilan Luja Yleispohjamaali). Sen kuivuttua pyyhkäisin kaapin kevyesti hiekkapaperilla.



Sen jälkeen autotalli olikin yksin minun valtakuntaani. Maalasin pintaan Tikkurilan Helmi-kalustemaalilla valkoista ja oranssia (sävy oli muistaakseni nimeltään Päiväntasaaja). Ulospäin kaappi on valkoinen lukuunottamatta työtason sivu- ja takaseiniä, jotka piristettiin oranssilla. Kaapit ja laatikot ovat sisältä oranssit.

Yläkaappien oviin piti hankkiman uudet helat, sillä vanhat olivat sanalla sanoen entiset. Sopivan kokoiset ja tyyliset, varsinaisesti laatikoihin tarkoitetut vetimet löytyivät Bauhausista. No, eiväthän nekään ihan kohdilleen osuneet. Kaapin henki kenties puuttui peliin?

Vihdoin kaappi nököttää kaikessa komeudessaan keittiössämme. Ja varsinainen tilaihme se on! Koko vanhan avohyllyn sisältö sinne upposi ja tilaa riitti vielä joillekin muille tavaroille, joten keittiön kaapistoihin saatiin taas aikaan kuri ja järjestys. Ainakin vähäksi aikaa.

maanantai 22. marraskuuta 2010

Karpaloista makeaa

Pakastimesta löytyi rasiallinen karpaloita. Minulle tuntuu olevan kovin vaikea keksiä niille käyttöä, ne kun tuppaavat olemaan aika kirpakoita, kuten tiedätte. Tai siis pidän niistä kyllä. Mutta eihän niitä loputtomiin voi sellaisenaan popsia. Eikä muu perhe oikein innostu niistä.

Sitten keksin tehdä niistä marmeladimakeisia. Kahlasin erilaisia ohjeita, ja lopulta päädyin hieman muuntelemaan tätä Kotilieden ohjetta.

2 rkl agar-agar-hiutaleita
5 dl vettä
2 dl sokeria
2 dl laimentamatonta mehua

Agar-agar-hiutaleita, vettä ja sokeria keitellään hiljalleen niinkin pitkään kuin 45 minuuttia välillä sekoitellen. Agar-agaria löysin muuten ihan sattumalta ekokauppa Ruohonjuuresta (ainakin Helsingissä oli). Seos muuttui loppuvaiheessa aavistuksen paksumman oloiseksi, ei kuitenkaan mitenkään dramaattisesti.

Kattila otetaan liedeltä, ja lisätään mehu. Tässä kohtaa sovelsin, sillä lisäsin desin karpalomehua ja desin sosetta oman pakastimen karpaloista, soseeseen lisäsin vähän sokeria. Soseen käytöstä oli kyllä nettiohjeessa vinkattu. Kuitenkin, tämän litkun sitten kaadoin tuorekelmulla suojattuun lasagnevuokaan.

Aika nopeasti se siinä jähmettyi. Ohjeen mukaisesti annoin sen kuitenkin tekeytyä seuraavaan päivään, jolloin kumosin levyn sokeroidulle leivinpaperille kuivahtamaan. Muutama tunti oli kuitenkin aika optimistinen arvio marmeladin kuivahtamiselle! Leikkasin palat veitsellä ja sokeroin ne. Kulhossa ne kuitenkin alkoivat varsin pian uida tahmeassa punaisessa sokeriliemessä, joten pelastin ne vielä lautaselle kuivumaan yön yli, vaihdoinpa kertaalleen lautasenkin puhtaaseen ja kuivaan.

Seuraavana päivänä mukavasti aidon karpaloiset makeiseni alkoivat olla jo jokseenkin kelvollisia. Vaikka suosittelen silti sokeroimaan ne vasta juuri ennen tarjoilua!

sunnuntai 14. marraskuuta 2010

Onnea isät!

Isänpäiväkortteja tuli tehtyä oikein liukuhihnatyönä. Tosin yksi piti tehdä salaa... Se on tuo vasemmassa reunassa nököttävä apinakortti. Kuvassa kaiketi minä ja tytöt. ;) Keskimmäinen kortti lähti tyttöjen papalle ja oikeanpuoleisen posti vei ukille.

Kuten kuvasta näkyy, pappa ja ukki ovat nikkarointiin taipuvaisia tyyppejä. Siispä työkalut kehiin, Sinellistä olen joskus noita kuvioita tilannut. Osa oli nappikuvioita, joissa siis oli alla sellainen "lenksu" ompelua varten, leikkasin sen pois ja siloittelin tyngät milläpä muulla kuin kynsiviilalla. Kyllähän nainen keinot keksii!

Papalle vähän Tex Willeriä italian kielellä, ukille - eläköityneelle rakennusinsinöörille - millimetripaperia. Jota taloudestamme siis löytyy, kiitos erään DI:n. Omalle miehelle ja lasteni isälle löytyi vihreää paperia lehtiöstä. Hellyttävän vinksahtaneet apinat ovat leimakuva. Tuossakin tekstin taustalla on millimetripaperia. Vihreä rusetti on muuten taas kierrätyskamaa: tiedättehän ne satiininauhat, joita joidenkin paitojen olkapäille sisäpuolelle ommellaan ja sitten ne aina törröttävät iloisesti kauluksen ulkopuolella? No, näin ne saa kesytettyä!

perjantai 12. marraskuuta 2010

Kiitos lainasta

Saimme ystäviltä lainaksi lastenvaunut ukkilan ja mummulan käyttöön, niin ettei meidän tarvinnut joka kerta raahata omia mukaan kaiken muun tavarakaaoksen lisäksi. Kakkosvaunut olivat oiva apu, joten ne palautettuamme (kuopus ei enää perusta vaunuissa nukkumisesta juurikaan) oli mielestäni syytä kiittää. Kiitoslahjoja on niin kamalan vaikea keksiä, joulukin tulollaan ja kaikki inspiraatio suunnattu jo pukinkonttihommiin. Mutta päätin yrittää panostaa korttiin, ja lopputulos oli ainakin itselleni mieleen.

Lintupaperi on tietenkin taas uudesta Green Stack -lehtiöstä. Myös Teuvonpäiväkortista tutut puunapit löysivät sopivan paikan. Mikä siinä onkin, että joku juttu saattaa lojua laatikossa pitkäänkin eikä tunnu sopivan mihinkään, mutta kun sille ensimmäisen kerran keksii käyttöä, ei loppua näy? Sitten jää taas levy päälle...

Ruskea paperi on tietenkin taas luottokamaa lahjapaperirullien hylsyistä. Vaaleankeltaiselle kartonginpalalle tekstasin kiitoksen itse kalligrafiatussilla, sattuipa löytymään aika hyvin lintujen sävyihin sopiva turkoosi väri. Ja sattuipa kerrankin olemaan vakaa käsi oikealla hetkellä!

Nuo tirpat muuten ovat minusta jotenkin hirmu sympaattisia, ihastuin niihin oitis. Kyseisessä lehtiössä on muitakin hauskoja eläinhahmoja, joita varmasti vielä käytän jahka vauhtiin pääsen.

tiistai 9. marraskuuta 2010

Teuvonpäivänä

Tämännäköinen Teuvonpäivän onnittelutervehdys lähti postin mukana Kouvolaan. Kortti on todella yksinkertainen, mutta nuo uudet Green Stack -paperit (70 prosenttisesti kierrätyspaperia) olivat niiiiiin herkullisia että niitä oli pakko päästä heti kokeilemaan. Samoin nuo leimakirjaimet, oih! Niitä ei kerta kaikkiaan voinut jättää kauppaan.

Puunappeja olin hankkinut varastoon jo aiemmin. Olen niitä aina välillä sovitellut yhteen jos toiseenkin projektiin, mutta vasta nyt ne sopivat. Naru sen sijaan on ihan luottokamaa, rulla alkaa vedellä viimeisiään ja sitä pitänee hankkia lisää.