maanantai 28. helmikuuta 2011

Mustikkaa ja valkosuklaata

Valkosuklaisen mustikkamoussekakun ohje löytyi tällä kertaa Hellapoliisin herkkujen joukosta. Ja namskis, että oli hyvää! Sitä sokeria muuten laitoin yhden desin, ohjeessa kun oli käynyt pieni unohdus tuon määrän suhteen. Minun ja muiden kakkua nauttineiden mielestä tämä oli juuri sopiva määrä, päälle tuleva valkosuklaa kun on aika makeaa kamaa. Viimeistelin päällisen vielä sulatetulla taloussuklaalla: lusikasta valutin epämääräisiä suklaaraitoja päälle.

Sen valkosuklaan kanssa kaikki ei muuten ihan mennyt niin kuin Strömsössä... Laitettiin sitä Heidi-apurin kanssa vähän reilummasti kun näytti niin vähäiseltä se määrä. Iski siis ahneus ja kyllähän se tiedetään millainen loppu ahneella sitten on. Vaikka suklaasulan joukkoon lorauteltiinkin öljyä, se jämähti kakun päällä ihan kovaksi. Lopulta oli otettava suklaapyörylä kakun päältä pois, leikattava se valmiiksi paloiksi ja aseteltava palat uudelleen kakun päälle.

Kakku hävisi herkkusuihin kuitenkin nopiaan, vaikka tämä olikin 24-26 cm halkaisijaltaan. Johtuneeko sitten siitä, ettei kakusta voinut ottaa kuin yhden koon paloja, sattuneesta syystä...

P.S. Pinkki kakkualusta on muovinen ikealainen, jonka voi pestä ja käyttää uudestaan. Paketissa on neljä erilaista, joita varmasti tulette täälläkin näkemään.

perjantai 25. helmikuuta 2011

Rehellistä ruisleipää

Tampere on muuten oikein kiva kaupunki asua, mutta täällä marketista ei saa kunnon ruislimppua. Kaiken maailman riäviä kyllä on hyllyt pullollaan. Ajatelkaa mikä kulttuurishokki kymenlaaksolaisplikalle, joka on tottunut siihen että lähikaupan leipähyllystä voi valita mieleisensä paikallisen leipomon ruislimpun! Tähän asti olen siis aina muistaessani raijannut kotiseutumatkoilta tuomisiksi vaikkapa Tuomon Luomua.

Sitten eräänä päivänä isäntä otti ja luki Kotivinkkiä (17/2010) missä lie mielenhäiriössä. Ja löysi sieltä ruisleipäohjeen. Ja tuli ja ehdotti minulle - luultavasti puolileikillään - että pitäiskös kokeilla. Isäntäparka ei ehkä muistanut ottaa huomioon innostumaan herkkää luonnettani. Kun sitten ostoslistaan rustasin ruisjauhoja, piimää ja tuorehiivaa, mies katsoi minua hivenen hitaasti ja kysyi: "Ai meinasit sie ihan tosissaan?" No meinasinhan mie, kun kerta puheeksi tuli.

Siispä juurta laittamaan. Ensin hapatin: 2,5 dl piimää ja saman verran ruisjauhoja. Tämän annettiin tekeytyä reilut kolme vuorokautta (ohjeessa sanottiin 2-3 vrk), muutaman kerran välillä sekoittaen kunnes hapatin "kuplii ja tuoksuu raikkaan happamalta". 

Siitä kuplimisesta en kyllä mene vannomaan, mutta joka tapauksessa sitten tein itse juuren lisäämällä hapattimen haaleaksi lämmitettyyn 1,5 litraan vettä, lisäsin litran verran ruisjauhoja ja sekoitin puuromaiseksi. Ja taas odoteltiin, tällä kertaa kymmenisen tuntia - kunnes kuplii ja niin edelleen. Tässä kohtaa kyllä kuplikin, oikein selvästi joten ainakin jossain kohtaa meni ihan oikein.

Lopulta päästiin leipomaan. Taikinajuureen lisättiin 25 grammaa hiivaa, 1,5 ruokalusikallista suolaa ja alustettiin sekaan 1,5-2 litraa ruisjauhoja, siis kunnes taikina irtoaa reunoista. Joko olen onneton alustamaan taikinaa tai sitten ohjeet ovat aina alakanttiin, mutta minulla menee enemmän niitä jauhoja oli kyse sitten pullataikinasta tahi (näemmä) leipätaikinasta. Sitten ripoteltiin taikinan pinnalle jauhoja ja - yllätys, yllätys - odoteltiin. Enää pari tuntia ja sitten:

Kappas vain, johan on kohonnut! Otin tässä vaiheessa talteen parisataa grammaa taikinaa seuraavaa kierrosta varten juureksi, kuten ohjeessa kehotettiin. Sen säilöin pakastimeen.

Lopulta pyörittelin neljä limppua, jotka saivat taas puolisen tuntia liinan alla kohoilla ennen uuniin pääsyä. Haarukalla pistely tietenkin ensin. Paistamisessa oli tällainen jännä kikka: uuni lämmitetään ensin 250 asteeseen, limput uuniin ja heti loivennetaan 200 asteeseen. Sitä ei ohjeessa sen kummemmin selitetty, tietääkö joku viisaampi miksi näin?

Reilut 35 minuuttia leivät olivat uunissa, kahdessa erässä koska pellille mahtui vain kaksi limppua kerrallaan. Niin että yötöiksihän se taas meni. Mutta tulipahan limppua.

tiistai 22. helmikuuta 2011

Kitarasankarin onnittelu

Armas pikkuveljeni viettää tänään synttäripäivää, ja viikonloppuna nopsaan kyhäsin hälle tällaisen onnittelukortin. Ammatti kirjaimellisesti loistaa tuolta taustapaperilta. Päästän itseni liian helpolla tekemällä veikalle aina jotain musiikkiaiheista. Mutta tuli taas vähän kiirus.

Plänttäsin sitten siihen tuon hassun, Tex Willeristä kaapatun kuvan, jonka olen halunnut käyttää jo pitkään. Tajusin vasta liimattuani, että olisihan tuon voinut ensin jollekin kartongin kappaleelle liimata, ja sitten vaikka tarratyynyillä korttiin. Olisi tullut siistimpää jälkeä. Vaan eipä auta enää.

Eloa pintaan tuovat satiinitarranauha, dymo-tekstit ja strassit. Rokkarimiehellehän voi aina laittaa vähän blingblingiä mukaan, eikö?

keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Suklainen mansikkakakku

Ystävänpäiväksi halusin tehdä omalle perheelle jotain herkkua, varsinkin kun vietämme talvilomaviikkoa. Ajattelin kokeilla jotain juusto- tai hyydykekakkua pitkästä aikaa, esikoinen ehdotti mansikoita ja Kinuskikissan ihanien ihmeiden joukosta löytyi toki mansikkakakkuohje. En viitsinyt isoa kaakkua pystyttää ihan vain perheen kesken syötäväksi, joten puolitin ohjeen noin niin kuin suunnilleen.

Ja koska halusin mansikan kaveriksi suklaata, tein pohjan Domino-kekseistä (n. 100g) ja margariinista (n. 25 g). Vuoka on siis tuo aiemminkin esittelemäni, halkaisijaltaan 15 cm:n lasten kakkuvuoka, jonka reunoja jälleen kerran jatkoin vähän ylöspäin leivinpaperin avulla.

Vaahtoutuvasta vaniljakastikkeesta, sitruunarahkasta ja mansikkasoseesta sekoitettuun, sokerilla maustettuun kakkumassaan lisäsin vielä taloussuklaarouhetta. Niitä sattumia olisi oikeastaan voinut olla vielä vähän enemmänkin...

Vaaleanpunainen kakkunen sai rauhassa hyytyä jääkaapissa yön yli. Pikkuisen nuo leivinpaperireunat tietenkin kostuessaan kurtistuivat, joten kakun reunasta tuli aaltoileva. Toisaalta, haitanneeko.

Ystävänpäivän aamuna ennen kylpylään lähtöä tekaisin päälle vielä kiilteen mansikkamehusta ja liivatteesta: n. 2 dl mehua ja 2 liivatelehteä. Käytin pakasterasian pohjalle mansikoista sulaneen ja valuneen mehun. Se ei yksin ihan riittänyt, joten laimennettua mehutiivistettä lisäsin vähän.

Suurissa suunnitelmissani olin ajatellut tehdä kakun reunaan sellaisen hienon suklaaristikon ja päälle jotain kivoja koristuksia. Kylpylästä tultua ja päivällisen syötyä alkoi olla kuitenkin jo vähän kiirus kahville. Minulla ei ollut juurikaan minkäänlaista suunnitelmaa eikä sitäkään vähää kokemusta mokoman reunuksen tekemisestä joten ajatukseksihan se jäi.

Sydänkoristeita treenailin sulalla suklaalla ja vastikään hankkimallani silikonisella "kynällä", jonka voi täyttää haluamallaan aineella ja sitten vain pursotella vaikka minkälaisia hienoja kaunokirjoituskoukeroita. Saattaa vaatia vähän harjoitusta kuten kuvasta näkyy. Lopulta keksin kuitenkin tehdä pikkuruiset sydämet kahdesta pisarasta ja niistä tulikin oikein kivoja!

Suklaakoristeiden kanssa vain on se yksi ikuisuusongelma: kuinka kehvelissä ne saa siirrettyä siistinä kakun päälle, kun suklaa alkaa heti sillä sekunnilla sulaa kun sen sormiinsa ottaa? Lasten ruokailuveitsellä yritin tällä kertaa avittaa ja osittain onnistuinkin. Muutama sydän koki silti vähän kovia.

Kaikesta huolimatta kakku oli oikein hyvää, ei liian makeaa vaan juuri sopivan makoisaa. Kaik' män', kerralla.

lauantai 12. helmikuuta 2011

Muotiin mukaan

Tuubihuiveja on kauppojen hyllyt olleet pullollaan jo jonkin aikaa ja olen niitä minäkin aina välillä siellä hiplaillut. Olen kuitenkin saanut itseni hillittyä, kun kumminkin on olemassa jonkinmoinen taito tehdä mokoma putkilo itsekin.

Suuntaa antamaan löytyi helppo ohje ainaoikein-neuleella Novitan nettisivulta, ja kaapin perukoilta löytyi harmaita mohair-lankoja ammoisilta ajoilta. Vähäsen jäi kaihertamaan tuo harmaus, vaikka noilla täysin epäsymmetrisillä raidoilla huiviin saikin ihan kivasti eloa. Mutta kun tuon harmaan kanssa olisi niiiin hyvin sopinut joku pinkki tai fuksia! Sopivaa lankaa ei kuitenkaan tuolloin vastaan kävellyt, joten näillä mentiin.

Mutta eihän se ajatus rauhaan jättänyt, joten pistäydyin tässä päivänä eräänä Lankamaailmassa, ja ostin fuksian väristä villalankaa. Sen verran reilusti että huivin kaveriksi saanee vielä vaikka säärystimet tai sukat tai vaikka pipon...

tiistai 8. helmikuuta 2011

Aikuisen naisen kortti

Syntymäpäiväsankarittaren värimaailmaan sopiva onnittelukortti syntyi aika helposti tuon pohjalla olevan Rock Star -lehtiön sydänpaperin päälle. Päänvaivaa aiheutti oikeastaan vain paperi, jolle leimasin maagisen lukeman. Aluksi se oli pinkki, mutta sävy oli ihan väärä. Niinpä vaihdoin tuohon violettiin ja kas, hyvä tuli. Reunaan tuputtelin vielä mustaa leimaväriä.

Ihan pahnan pohjimmaisena on hopeinen kartonkipohja, ja samaa kartonkia on tuo kuviosaksilla leikattu ympyrä. Sen kiinnitin paksun kaksipuolisen teipin paloilla. Pinkkiä nauhaa, violetit ruusut, strassit... Valkea helmiäispaperi löytyi sattumalta vielä korostamaan onnittelutekstiä ja muita yksityiskohtia. Aika hieno etten sanoisi, ja sopii synttärisankarin sisustukseenkin!

P.S. Isännältä kysyin mielipidettä: ruusuilla vai ilman. Mies katsoi minua vähän hitaasti, kuin kysyäkseen että ihanko oikeesti se multa jotain haluaa tietää. Eikä meinannut ensin mitään sanoakaan. Mutta kun tivasin, niin sanoi että laita ruusut, niin on parempi. Ja niinhän se on. Hyvin koulutettu? ;)

Aikuisen naisen kakku

Viikonloppuna juhlittiin rakkaan ystävättäreni kolmekymppisiä, eikä synttäreitä ilman kakkua - tietenkään! Musta-hopeinen sokerimassatekemys ahmaisi sisäänsä kermalikööritäytteet lakkahilloineen. Nams ja slurps.

Täytteen ohjeen bongasin Ulla Svenskin kirjasta Juhlaleivonnaiset. Tein tosin Bailey's-täytettä vain suunnilleen puolikkaan annoksen, mikä riittikin ihan hyvin kuuden munan kakkuun. Enempi olisi vain turhaan tursuillut, rakensin nimittäin kakun kokonaan juhlia edeltävänä iltana/yönä, eikä isompi täyte olisi luultavasti ehtinyt hyytyä riittävän napakaksi kuorruttamista varten. Ja sitten oltaisi taas oltu pulassa.

Täyte:
3 liivatelehteä
2 rkl kermalikööriä
2,5 dl vispikermaa
175 g mascarponejuustoa
0,25 dl tomusokeria
1,5 tl vaniljasokeria
400 g lakkahilloa

Helppo ja näppärä oli tuo ohje toteuttaa, ja kakun täyttäminen kävi ihan suitsait. Lakkahilloa meni ihan alkuperäisen ohjeen mukaan, samoin kermalikööriä johon liotetut liivatelehdet liuotettiin. Kostutukseen käytin kermalikööriä ja laktoositonta maitojuomaa (vaikka tuskinpa tuosta mitään iloa intolerantikoille enää oli, näet kermalikööri ja mascarpone ovat kuitenkin ihan ehtaa tavaraa), noin ½ dl + 2 dl. Kakun ja kuorrutteen välissä oli ihan peruskreemi margariinista ja tomusokerista.

Sen sijaan tuo kuorrute ei ollutkaan ihan niin läpihuutojuttu. Näin joskus Kinuskikissalla ihanan "koukerokakun" ja muistin sen. No mutta sehän oli tehty marsipaanista, eikä sokerimassa käyttäydykään ihan samalla tavalla. Lopputulos oli kuitenkin ihan siedettävä, jos ei tartuta tekijän neuroottisuuteen...

Valkoisesta massasta siis pyöriteltiin "pötköjä" (kiitokset Ellalle avusta!) jotka sitten kaulittiin kiinni mustaan massaan. Kun kuorrute oli kakun päällä, maalasin ne hopeisiksi tomuvärin ja veden avulla. Tämä kesti todistajien mukaan sellaiset puolitoista tuntia. Hups.

Enkä sitten malttanut olla tekemättä vielä valkoisesta massasta perhosia kakun päälle koristukseksi, kun minusta se jäi vähän orvon näköiseksi silloin yöllä. Tarkoitus oli, että perhosia olisi yksi joka vuosikymmenelle. Tietenkin yksi perhosista hajosi heti kuljetuksen aluksi. Toinen romahti vasta kakun päällä, vaikka yritin kyllä sitä elintarvikeliimalla ja lusikan tuella pelastaa...

Maku oli kuitenkin mainio, tätä täytettä tulen käyttämään toistekin aikuisten kakuissa. Ei kuulemma juhlien jälkeen kello 05.00:n aamupalalla jostain syystä oikein maistunut, mutta klo 13.00:n aamiaisella oli jo tehnyt hyvin kauppansa!