Vanhan ajan meininki

75 vuotta on jo varsin huomattava ikä. Siksipä merkkipäivän kunniaksi on syytä olla arvokas korttikin. Tällä kertaa yritin puhaltaa siihen oikein vanhan ajan merihenkeä.

Aloin rakentaa kokonaisuutta purjelaiva-aiheisen Artemion leimakuvan ympärille. Testailin erilaisia leimamusteita ja eri papereita, kunnes käsintehdylle paperille Distress Inkin ruskealla leimattu laiva voitti. Vaaleansinisellä värillä leimasin suoraan valkealle korttipohjalle tekstileimasimella kuvion samaan tapaan kuin kerran aiemmin 50-vuotiskortissa. Väri vain näkyy melko haaleana. Molempia värejä käytin kehystämään laivaa. Loppusilauksena lisäsin narurusetin.

Korttia availlessa näkyviin ilmestyy myös ikäluku. Leimasin ensin pohjaksi tuosta jo mainitsemastani tekstileimasimesta rajaamani postimerkkiaiheen vaaleansinisellä. Lehtiteksti on leikattu vanhasta aikakauslehdestä, siinä on aivan sattumanvaraista juttua.

Kun kortin avaa kokonaan, esiin putkahtaa myös hiukan hassutteleva paperiveneaiheinen Tildan paperi. Ajattelin, että sen verran voi sentään poikamaisuudella maustaa päälle seitsemänkymppisenkin korttia. Ruskea paperi on uusiokäyttöön otettua, jostain pakkauksesta säästettyä silkkipaperia - toiselta puolelta kiiltävä, toiselta matta. Muistaakseni tähän laitoin mattapuolen päälle.

Minulle tästä tulevat mieleen tarinat entisaikojen purjelaivoista, takilat, raa'at ja märssypurjeet, pergamenttille piirretyt merikartat... No niin, tunnustan lukeneeni jokin aika sitten John Boynen kirjan Kapina laivalla sekä Patrick O'Brienin Kuninkaan miehen. Sillä saattaa olla osuutta asiaan.

Vadelmaista

Joskus ei vain ota sujuakseen. Siksi tämä kaulakoru joutui odottelemaan valmistumistaan jokusen tovin. Halusin tehdä kolmesta vadelmanvärisestä, Helmimerestä ostamastani helmestä kaulakorun, joka ei olisi liian juhlavaa blingblingiä, vaan säväyttäisi sopivasti arkiasua. Sommittelin yhtä ja toistakin, vaan mikään ei tuntunut sopivan. Siihenpä se töppäsi koko projekti vähäksi aikaa.

Sitten sain käsiini Helmitaivas-kirjan (Johanna Vireaho & Sari Tammikari) ja inspiraatio putkahti takaisin. Yhdistelin isojen helmien kaveriksi mustia helmiä sekä vadelmanvärisiä siemenhelmiä yksinkertaisilla helmilinkeillä. Niskan takaa kulkee kaksinkertainen hopeanvärinen ketju. Niskaan jää keskelle lisäksi pieni helmiriipus. Koru on pitkä, joten lukkoa ei tarvitse.

Kaulakorun värien kanssa käy yhteen kolmeen vaijeriin vadelmanvärisistä siemenhelmistä pujoteltu rannerengas. Seassa on siellä täällä muutama musta välihelmikin sekä neljä nauhanjakajaa. Ei ollut muuten kaikista helpoin operaatio kiinnittää kolmen vaijerin laatikkolukkoa... En ole ehkä koskaan muulloin tuntenut itseäni niin töppösormiseksi! Vaan sainpas kiinni.

Vähän pinkkiä itsellekin

Pinkit villasukat lähtivät maailmalle, mutta tämä korusetti on ihan vain minua varten. Voi että ovat syötävän herkullisen väriset nuo Sinellin helmet! Seassa on muutama tavallinen pyöreä musta lasihelmikin eri pussista. Salpalukko on Tiimari-kamaa. Lukkoa reunustavat helmet on pujotettu korupiikkiin ja linkitetty vaijeriin.

Rannekorulle tein kaveriksi todella yksinkertaiset pinkit korvakorut. Vähän niin kuin pinkit puolukat.

Sminky pinky villasukka

Villasukkakausi on avattu! On ne aika pinkit (=ihanat!), mutta se oli toivomuskin. Ei, nämä eivät menneet lapsukaisille vaan ihan aikuisen naisen varpaita lämmittämään. Ihan perusvilliksethän ne ovat, suunnilleen kokoa 38/39, vaan pitipä tuota neulomushommaa taas puolen vuoden tauon jälkeen vähän muistutella mieleen. Eiköhän tuo taas ala sujua, tuskin tämä oli ainoa tämän kauden sukkaprojekti!

Pimenevät illat

Syksyn väriloistoa voi säilöä vähän vaikka lasipurkkiin. Mustan ja harmaan sävyttämän loskakauden varalle, kun päivät ovat ankeita ja sateisia. Silloin voi pimeän tullen sytyttää kynttilät ja palauttaa mieleen ruskan loiston sinistä taivasta vasten. Ai niin, pitääkin muistaa ostaa lisää tuikkuja...

Suklaasyksy

Naisten mökkiviikonloppuun kuuluu ehdottomasti kakku. Suklaakakku. Tästä baakelsista sitä suklaatia ei puuttunut. Mutta oli siellä vähän jotain muutakin.

Kakkupohjana on periaatteessa neljän munan kaakaokakkupohja:

4 kananmunaa

1,5 dl sokeria

1,5 dl vehnäjauhoja

0,5 dl kaakaojauhetta

1 tl leivinjauhetta

plus 100 g (puolikas levy) taloussuklaata sulatettuna sekä 100 g karkeana rouheena.

Kakku on paistettu 200-asteisessa uunissa puolisen tuntia. Tosin ensi kerralla taidan kokeilla 175 astetta ja kenties hiukan pidempään... Kakku ei kärähtänyt, mutta ei paljon puuttunutkaan. Meinaa olla päältä turhan tumma vaikka keskeltä vielä raa'ahko.

Välissä on rakettikakussa käyttämäni vadelmamoussen variaatio:

400 g vadelmia (ulkomaiset keitettynä)

6 liivatelehteä
2 dl vispikermaa
2 dl ranskankermaa
250 g mascarpone-juustoa
1,75 dl sokeria
2 tl vaniljasokeria

Vadelmat voi keittää hyvissä ajoin etukäteen. (Tämä on niitä valmisteluja joita minäkin voin tehdä vaikkapa ruoanlaiton ohessa ilman, että innokkaat apurit rynnivät paikalle kuin mikäkin keskenään toraileva sonnilauma. Kakun kasaus on tehtävä vähintään niin että isäntä on paikalla vahtimassa ipanoita, useimmiten kuitenkin illalla/yöllä kun he nukkuvat.) Ulkomaisille vadelmillehan on asetettu tämä suositus listeriariskin takia. Erityisesti se koskee kaiketi lapsia, vanhuksia ja raskaana olevia, mutta olen ajatellut ettei listeria kenties ole maailman mukavin vieras kenellekään.

Varsinainen täytteen valmistus kannattaa aloittaa laittamalla liivatelehdet runsaaseen kylmään veteen likoamaan ja vatkaamalla vispikerma napakaksi vaahdoksi. Muut aineet sekoitetaan keskenään, liivatelehdet liuotetaan puoleen desiin kiehuvaa vettä tai muuta sopivaa nestettä ja kaadetaan seoksen joukkoon ohuena nauhana koko ajan sekoittaen. Kermavaahto nostellaan sekaan ihan viimeiseksi.

Täyte ei tässä vaiheessa ole kovin jämäkkää, joten olikin mukavaa kun tämänkertaisen kakun sain kasattua kakkurenkaaseen ja täytteen voi huoletta kaataa kaakaolla (O'Boy Dark) kostutetun kakkulevyn päälle renkaaseen.

Mutta mutta. Pikku honkkeli siinä silti pääsi käymään, kun päälle asettamani kakkulevy ei sitten ollutkaan ihan niin yhteistyökykyinen eikä ilmeisesti myöskään täsmälleen samankokoinen ensimmäisen kanssa... Rapeahko levy nimittäin meinasi revetä tyystin asetellessani sitä kakun päälle, se ei niin vain sujahtanutkaan renkaaseen. Jouduin löysäämään rengasta ja täytettä pääsi valumaan. Kostutin kuitenkin päällimmäisen levyn nopsaan ja kiikutin tekemykseni vikkelästi jääkaappiin hyytymään.

Ja niin se vain yön aikana hyytyikin ihan kelpo kakuksi. Aamulla askartelin päälle suklaa kuorrutteen:

2 dl kuohukermaa
n. 260 g taloussuklaata (vähän toista levyä)

Suklaata olisi kyllä saanut olla vielä ripauksen verran enemmän. Olin nimittäin suunnitellut laittavani kuorrutteen myös kakun reunoille. Mutta tämäpä ei niin vain suostunutkaan jämähtämään. Mikä ihme siinäkin on, että suklaakuorrute jämähtää ihan liian nopeasti silloin kun sen haluaisi kauniisti valuvan kakun reunoilta, vaan annas olla kun haluaa sen jähmettyvän niin jopas valuu!? Joku Murphyn laki kai tämäkin.

Oli miten oli, tämä kaakku sai lopulta ihan kauniin suklaahelman. Syksyn lehdet ovat epätasaiseksi värjättyä sokerimassaa, josta lehdenmuotoisilla piparkakkumuoteilla sain leikattua koristeita. Lehtiruodot painoin marsipaanityökalulla ja kuivatin lehdet lautasen reunoilla, lusikoiden päällä ja miten päin milloinkin. Melko helposti ohuehkoksi kaulittu ja työvälineillä reunasta ohennettu pieni lehtikoriste muotoutuu ja pysyy muodossaan ilman suurempia tukivirityksiäkin.

Asiaa sen kummemmin etukäteen ajattelematta - siis puhtaalla hyvällä tuurilla - tein melko tärkeän huomion: sokerimassakoristeet kannattaa laittaa suklaalla (luultavasti myös kermalla) kuorrutetun kakun päälle vasta tarjoilupäivänä, mahdollisesti vasta juuri ennen tarjoilua. Ne nimittäin imevät itseensä huomattavasti enemmän kosteutta tästä kuin sokerikuorrutteesta - ja pehmenevät.

Muotonsa nämä lehdykät kyllä melko hyvin pitivät kolmituntisen kuljetuksen ja vielä vähän pidemmän jääkaappisäilytyksenkin ajan, eikä pieni lepsuuskaan syksyn lehdissä niin haittaa. Mutta ehkei kannata ottaa turhia riskejä.

Suklaasyksyä syötiin iltasella kahvin kanssa ja seuraavana päivänä lounaan jälkkäriksi. Ja seitsemän naisen voimin se syötiin tietenkin loppuun jokseenkin viimeistä suklaamurenaa myöten.

Lehdestä tuttu

Tämä olisi nyt sitten valmis. Nimittäin tämä tuubihuivi, jonka Aamulehden Ihmiset-liitteessä taannoin esittelin keskeneräisenä työnäni. Tuolloin se oli aivan alkutekijöissään. Sitten tuli kaikenlaisia muita projekteja väliin, koruja ja kortteja ja leipomuksia... Mutta valmistuihan tuo lopulta, kun postiluukustamme kolahti sisään tilaamani vallan mainio paketti: Hercule Poirot -dvd:t, kaksi kappaletta.

Poirot'n harmaita aivosoluja seuratessa on hyvä puikottaa menemään tuollaista helppoa sileää neuletta. Neuloin tämän tuubin pitkittäin, toisin kuin edellisen. Harmaa lanka on samaa tummanharmaata kuin edellisessä, violetin kerän nappasin joskus jostain ale-laarista mukaani harmaan rinnalle väriläiskäksi. Se kerä menikin tähän kokonaan.

Käyhän huivi harmaan syystakkini kaveriksikin. On vaan sattumalta aika samansävyistä harmaata! Pitää kenties värkätä lisää värikkäämpiä asusteita tähän yhdistelmään...